Arki 26. marraskuuta

Vapaakulkija · Kommentit: 0
"Äitini voihki! Itketti isää, vaarojen maailmaan ponnahti perheenlisää" - William Blake

Joskus elämä on seikkailua. Jonain päivänä kaikki, mitä tekee tuntuu jännittävältä ja hauskalta. Joskus taasen harmaa arki yllättää. Mikään ei ole erityisen huonosti, eikä muutenkaan kamalasti, mutta kaikki tuntuu mitäänsanomattomalta ja tylsältä. Tekisi mieli vain mennä makaamaan sohvalle ja tuijottaa televisiota. Töissä tekee samat jutut, kuulee samat vitsit ja kotona odottaa samat rutiinit. Tänään minulla oli sellainen päivä. Ajattelin, että en jaksa lähteä lenkille, väsyttää. En jaksa kirjoittaa, koska minulla ei ole mitään sanottavaa. Ja vaikka olisikin jotain sanottavaa, niin tuskin ketään kiinnostaa kuunnella.

Olisin ehkä jäänytkin kotiin, ellen olisi muistanut, että elämälläni on tarkoitus. Tarkoitukseni on elää ja tehdä asioita, jotka koen hyviksi ja tarpeellisiksi. Tarkoitukseni on tehdä asioita, joita yleensä rakastan, kuten esimerkiksi juosta metsässä. Katselin eilen Teemalta elokuvaa Caravaggion elämästä. Hän ei tehnyt kompromissejä. Hänen elämänsä oli taide ja taide oli hänen elämänsä. Hän ei polttanut kynttiläänsä molemmista päistä. Hän paloi kuin öljyllä valeltu soihtu. Tänään olen lukenut muutamia William Blaken runoja. Hänenkään elämänsä ei ollut niitä tavanomaisimpia. Näiden suurten taiteilijoiden elämällä oli tarkoitus ja sen ansiosta saamme nauttia heidän tuotoksistaan vielä satojen vuosien jälkeenkin.

Me olemme samanlaisia ihmisiä kuin hekin. Meidän tarkoituksemme tekee elämästämme sellaista kuin se on. Ainutlaatuista. Olen kirjoittanut itselleni seinälleni ohjeita. Yksi niistä kuuluu "Elämästäni tulee sitä, miten jokaisen päivän elän."

Niinpä kaivelin verryttelyhousut esiin ja laitoin lenkkikengät jalkaan ja lähdin juoksemaan. Juoksin vakilenkkiä pienelle purolle asti, joka olikin tulvinut polun täyteen vettä, joten en päässyt jatkamaan matkaa. Hieman harmitti, kun piti kääntyä takaisin samaa reittiä "Tämänkö takia lähdin tänne ulos?". Lähdin jolkottamaan pitkin asvaltoitua pyörätietä, autojen äänet tuntuivat rasittavilta. Pohkeita alkoi jomottamaan ja sääriluita pistelemään. Oli pakko kävellä välillä. Silloin katselin taivaalle ja aloin seurailemaan kuuta. Kuu oli verhoutunut pilviverhoon, tuuli kovaa, välillä kuu näytti kasvonsa ja välillä peitti itsensä. Sitä oli hauska seurailla. Tämä kirjoituskin alkoi muotoitua päässäni. Ajattelin, että ei sillä ole väliä, vaikka kukaan ei haluaisikaan kirjoitustani lukea. Pääasiassa kirjoitan kuitenkin itselleni ja voin tykönäni kuunnella, mitä minulla on sanottavaa. Kipukin jaloissa alkoi hellittämään ja pistin taas juoksuksi.

Se tuntui hyvälle ja tulin kotiin. Aloin kirjoittamaan. Tuntui vielä paremmalta.

Kommentit: 0

Email again:

Lisää kommentti